Tielleni jyväskyläläisestä pikkuvauvasta ympäristö- ja demokratia-aktiiviksi on mahtunut monenlaista. Lapsuusvuodet suurperheessä olivat haastavia äitini kuoltua. Muutin jo 16-vuotiaana omilleni. Koulut sujuivat helposti, mutta teinivuosina en kunnostautunut erityisen ahkerana opiskelijana.

Olen sosiaalisena luonteena aina ollut järjestämässä aktiivista tekemistä lähipiiriini, mutta varsinainen yhteiskunnallinen aktivismini alkoi vasta täytettyäni 25 vuotta. Kansainvälinen demokratia-aktivismi on vienyt usein outoihin tilanteisiin. Kylmiä väreitä aiheutti esimerkiksi päätyminen laulamaan Venäjän Karjalan kommunistien puoluetoimistolle Neuvostoliiton kansallishymniä duuman vaalien aattona. Ja miliisin vartioinnista huolimatta oloni ei ollut erityisen turvallinen myöskään nukkuessani Pietarissa yöni Venäjän liberaalin Jabloko-puolueen puoluetoimiston pöydällä käytyäni juuri tätä ennen pitkiä poliittisia keskusteluja paikallisten humalaisten kansallisbolsevikkien kanssa.

Ympäristöjärjestötoiminta onkin osoittautunut sopivammaksi ammatiksi perheenisälle. Matkustamista työhöni liittyy edelleen paljon. Tapaan työmatkoilla lähinnä ympäristöjärjestöjä ja energia-alan yrityksiä ja aika usein nukun vieraiden ihmisten sohvilla. Ympäristöjärjestötyössäni olen erikoistunut ratkaisujen hakemiseen vaikeissa luonnonsuojelullisissa kysymyksissä. Olen ollut alusta asti mukana kehittämässä ensimmäistä koko Euroopan laajuista ympäristömerkkiä sähkölle.

Olen niin ratkaisuhakuinen, että nykyään minut kaiketi päästettäisiin Valko-Venäjällekin, jonne pääsyni takavuosina estettiin.

Miten päädyin ei-toivotuksi henkilöksi Valko-Venäjälle

Kansainvälisessä politiikassa minua on kiinnostanut etenkin demokratiatyö Itä-Euroopassa. Ollessani omaehtoisella vaalitarkkailumatkalla Azerbaidzhanissa, päätin ystävieni kanssa järjestää vaalitarkkailumatkan myös Valko-Venäjän presidentinvaaleihin. Tavoitteenamme oli saada Valko-Venäjälle vaalitarkkailijat jokaisesta Euroopan maasta. Tanskalaiset ystävämme ryhtyivät vetämään hanketta. Itse hankin mukaan ryhmän Suomesta. Hanke ajautui kuitenkin Valko-Venäjän viranomaisten ansiosta ongelmiin jo alkumetreillä. Syynä tähän oli tanskalaisten ystäviemme aiempi aktiivisuus Valko-Venäjällä.

Hakiessamme viisumeita suomalaisryhmämme passit katosivat rahtiyrityksen toimistolla tuntemattomasta syystä ja ne palautettiin meille vasta aivan vaalien alla – ilman viisumeita. Matkustimme kuitenkin Liettuan Vilnaan uskoen saavamme viisumit vielä suoraan Valko-Venäjän suurlähetystöstä. Vilnassa osallistuimme vielä oman ryhmämme tarkkailijoiden kokoukseen ja koulutukseen. Tilanne tuntui epätodelliselta. Koulutus pidettiin paikallisessa hotellissa, jonka kahvilan pöydästä meitä kaikkia salakuvattiin. Vakoojan kamera oli naamioitu paksun kirjan sisään ja hänen tarkoituksenaan ei ilmeisesti ollut tulla huomatuksia – niin pahasti mies hermoili, kun paljastimme hänen puuhansa.

Yrittäessämme hakea viisumeita Vilnassa ne evättiin meiltä taas. Minusta oli tullut Valko-Venäjällä persona non grata eli ei-toivottu-henkilö. Mutta eipä siinä vielä kaikki. Valko-Venäjä päätti lopulta ison 100 hengen ryhmämme vuoksi sulkea kaikki rajansa vaaliviikonlopun ajaksi alle 30-vuotiailta henkilöiltä.

Sadasta ryhmäämme kuuluneesta vaalitarkkailijasta 40 pääsi maahan, mutta heistä 35 pidätettiin rynnäkkökiväärein varustettujen joukkojen toimesta maan pääkaupungissa Minskissä heti heidän saavuttuaan sinne. Karkotus oli välitön. Kymmenen ryhmämme jäsentä käännytettiin jo rajalta ja 50:lle, meidät kaikki suomalaiset mukaan luettuna, ei myönnetty viisumia.